Bussilla halki Euroopan

Avartavaa seikkailua: Ei heikkohermoisille

 

Kuka hullu matkustaa Pietarsaaresta Budapestiin linja-autolla? Kukapa muu kuin koiranäyttelyharrastaja ja luonnollisesti koiransa kera. Tallinnasta määränpäähän pääsee reilussa vuorokaudessa, mutta kokonais matka-aikana saa kuluttaa bussinpenkkiä epämukavat kolme yötä.

Neljän tunnin välein on pysähdyttävä ulkoiluttamaan koiria, väliajat voi yrittää parhaansa mukaan torkkua, lukea, neuloa tai täyttää ristikoita. Toki on aina mahdollista rupatella matkatovereiden kanssa, tiiviissä yhteiselossa ehtii tutustua uusiin kasvoihin pintaraapaisua syvemmin.

 

Nopeutta monelta kantilta

 

Via Baltica on kertoman mukaan nopeutunut valtavasti Baltian maiden ja Puolan liitytyä Euroopan Unioniin. Vanhojen raja-asemien lävitse voi surutta päästellä menemään, ellei sitten ole pakotettu pysähtymään tietullimaksulappua hankkimaan. Lappuja myyvät tyttöset istuvat yksin valtavissa neuvostoaikaisissa halleissa, joihin suomalaista ahdistaa jo astua sisälle.

 

Linja-automatkustaja arvioi teiden kuntoa lähinnä perstuntumalta. Eesti on erinomainen, Latvia kehno, Liettua hieman parempi ja Puola ihan hyvä. Tietöitä riittää ja uskomattomat ohitukset saavat ihon kananlihalle. Ajokulttuuri poikkeaa suomalaisen tyylikkäästä varovaisuudesta. Linja-auton ikkunasta voikin ihmetellä kuvottavia nokkakolareita valitettavan usein.

 

Menomatka sujuu kuplivan jännityksen siivin. Slovakiassa vähän oksettaa, mutkia ja mäkiä alkaa olla riittämiin. Suurkoitos, eli Euroopan voittaja 2008 koiranäyttely, on edessä vasta viikonloppuna. Sunnuntaina lähtenyt porukka on perillä hotellissa tiistai-iltana. Kolmea vapaapäivää odotetaan innolla.

 

Paluumatka on aina toki haikea ja haaveissa siintävät lähinnä sauna ja oma sänky. Suihkukin kelpaa paremman puutteessa. Kolme yötä matkustavan olo ei ole ihan raikkaimmasta päästä. Unkarissa tavatut suomalaiset varoittavat puolalaisista poliiseista. Sakkoja on tullut, eikä ainakaan kevyellä kädellä.

 

Poliisin haavissa

 

Matkanteko tyssää Pohjois-Puolaan. Kiikareillaan ulkomaalaisia linja-autoja etsivä poliisi ohjaa tienvarren parkkipaikalle ja kiipeää autoon kasvoillaan ilme, joka kertoo kultasuonen olevan käsissä. Matkustajat hiljenevät. Kaiken pitäisi onneksi olla kunnossa. Ajopiirturia on hoidettu lakien ja säännösten mukaan, tietullit on maksettu.

Onneksi ihan joka päivä ei tarvitse toimia tulkkina puolalaisessa poliisiautossa, jonka kylkeen on teipattu yleisimmät kansainväliset luottokortit. Jopa Visa Electron näyttää kelpaavan. Ensimmäinen poliisin ilmoittama summa nousee useampaan tuhanteen euroon. Ei auta kuin soittaa Suurlähetystöön, josta kerrotaan, etteivät he tiedä asiasta mitään, mutta onnistuvat tinkimään summaa alaspäin.

 

Suomen viranomaisilta olankohautus

 

Poliisiherra luennoi tulkille, että nyt ollaan EU:ssa ja eletään EU:n lakien mukaan. Tulkilla alkaa keittää. Poliisi uhkaa hinata auton rangaistusparkkiin jos maksua ei ala kuulua. Neljän tunnin odotuksen jälkeen ei kellään ole enää mukavaa.

Soitto ulkoministeriöön on yhtä tulokseton kuin keskustelu suurlähetystön kanssa. Tulkkia alkaa pelottaa. Joudutaanko tässä nyt oikeasti lukitulle parkkipaikalle useammaksi vuorokaudeksi odottelemaan, että Suomen viranomaiset hoitavat porukan koirineen Suomeen. Koiratkaan eivät ole useaan tuntiin päässeet jaloittelemaan. Poliisi on kieltänyt väkeä tulemasta ulos linja-autosta.

 

Kaiken huippuna ihmetyttää se, että poliisin keksimät syytteet ovat täysin perättömiä. Ajopiirturikiekot ovat kunnossa, tietullit maksettu ja kuljettajien tauot ovat olleet tarkalleen määrätyn pituiset. Soitto muille suomalaisille matkalaisille paljastaa, että Puolassa on sakotettu yhtä ryhmää tuhannella eurolla seitsemän minuuttia liian lyhyestä tauosta. Toinen ryhmä on saanut useamman sadan euron sakot, sillä vaahtosammutin on ollut väärässä paikassa. Herää kysymys, millä puolalaiset kuljettajat maksavat vastaavia sakkoja.

 

Tilanne käy uhkaavaksi

 

Tulkki saa kasvoilleen poliisin sylkeä kun tämä juoksee ilmoittamaan, että viranomaisia ei saa lakien mukaan valokuvata. Tulkki kertoo työskentelevänsä toimittajana ja eläneensä EU:ssa kauemmin kuin poliisiherra. Poliisi pyyhkii kasvoiltaan hikeä. Hän ilmoittaa kirjoittavansa rangaistusparkkisiirtoa koskevat paperit valmiiksi ja kehottaa kaikkia pysyttelemään edelleen linja-autossa.

 

Linja-autossa tunnelma kiristyy. Yhdessä päätetään mielummin maksaa kuin itkeä ja maksaa, mikä ovat Suomen suurlähetystön antamat kaksi vaihtoehtoa. Poliisiherrakin tuntuu helpottuneelta. Ensimmäinen vaatimus on sloteja, mutta herra kertoo auliisti, mitkä luottokortit kelpaavat autossa. Aikaisemmin tiedusteltu internetyhteyskin löytyy, vaikka sitä ei kuulemma autossa ole.

 

Reilun viiden tunnin odotuksen jälkeen linja-auto karauttaa pois Puolasta ja hengitys tasaantuu.

Seuraavana aamuna alkavat puhelimet piipata. Tulkin ystävätär lähettää tekstiviestin, jossa ihmettelee, miksi aina pitää kaverin kuulumiset lukea iltapäivälehdistä.

 

Periksi ei anneta

 

Suomessa tarina jatkuu. Yhteyttä ollaan ottamassa niin Suomen ulkoministeriöön kuin Euroopan Unioniin. Kuuluuko mielivaltainen sakottaminen, josta kielitaitoinen voi tinkiä, todella yleiseen käytöntöön?

Lohdutuksena voidaan sanoa, että tulkki on keskustellut useiden puolalaisten ystäviensä kanssa, jotka kaikki ovat olleet ääretömän pahoillaan tapahtuneesta ja vakuuttavat, että kyseessä on muutaman poliisin keksimä mainio rahapussin paistutuskeino.

 

Matkan pietarsaarelainen järjestäjä on tapahtuneesta järkyttynyt ja vannoo, ettei asiaa jätetä tähän.

 - Olen matkustanut ympäri Eurooppaa koirien kanssa 26 vuotta ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun jotain vastaavaa tapahtuu. Vaadin, että asia selvitetään perinpohjin.

 

Maria Kojola